Shibari ja kinbaku, perinteistä erotiikkaan ja sotilaskäyttöön
Shibari ja kinbaku, kaksi termiä, jotka viittaavat japanilaiseen köysitaiteeseen, ovat viime vuosikymmeninä herättäneet kiinnostusta niin taiteellisissa kuin eroottisissakin piireissä.
Kuitenkin näiden taidemuotojen alkuperät ovat syvällä Japanin historiassa, ja niihin liittyy monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia kehityskulkuja.
Tässä kirjoituksessa sukellamme syvemmälle siihen, kuinka shibari ja kinbaku kehittyivät aikojen saatossa, alkaen EDO-kaudesta ja päätyen toisen maailmansodan aikaan.
Shibarin alkuperä
EDO-kausi (1603–1868) oli merkittävä aikakausi Japanin historiassa, ja se loi pohjan monille taiteen ja kulttuurin ilmiöille, mukaan lukien shibari ja kinbaku. Shibari juontaa juurensa Hojōjutsu-nimiseen kamppailulajitekniikkaan, jota samurait ja poliisit käyttivät vankien ja rikollisten sidontaan.
Hojōjutsu oli tarkoin säännelty taito, jossa sidottavan asema ja sidontatapa riippuivat henkilön sosiaalisesta asemasta ja rikoksen vakavuudesta. Tämä ei ollut pelkkää käytännön sidontaa, vaan myös symbolinen ele, joka sisälsi tiettyjä rituaalisia ja esteettisiä ulottuvuuksia.
Hojōjutsussa käytettiin köyttä strategisella ja tarkalla tavalla; se edellytti mestarilta teknistä taitoa ja köyden hallintaa, mikä toimi perustana myöhemmälle taiteelliselle shibarille.
Taiteellinen käänne ja shibarin kehitys
EDO-kauden jälkeen, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, Japanin yhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia, mukaan lukien modernisoituminen ja länsimaalaistuminen Meiji-kaudella.
Tämän seurauksena perinteiset taidemuodot, kuten Hojōjutsu, menettivät merkitystään sotilaallisessa käytössä, mutta löysivät uusia ilmenemismuotoja viihteessä ja teatterissa. Esimerkiksi *kabuki*-teatterissa käytettiin usein köysisidontoja lisäämään draamaa ja jännitystä esityksiin.
Shibarista tuli vähitellen taiteen muoto, jota käytettiin herättämään visuaalista ja emotionaalista vaikutusta katsojassa. Sidontojen estetiikka ja symmetria olivat tärkeitä, ja köyden asettelu korosti kehon kaaria ja muotoja.
Toisen maailmansodan aikana shibarin ja kinbakun käytöllä oli erityisiä sotilaallisia ja poliittisia ulottuvuuksia.
Vaikka shibari ei enää ollut suoraan yhteydessä sotilaallisiin kamppailutaitoihin, perinteinen Hojōjutsusta ammentava tekniikka säilyi eräänlaisena kurinpitomenetelmänä ja vankien hallintakeinona.
Japanin keisarillinen armeija käytti sidontatekniikoita sotilaskäytössä, esimerkiksi vankien ja sotilaiden kurinpidossa tai tiedustelutoiminnassa. Tämän ajan sotilaalliset käytännöt eivät kuitenkaan keskittyneet estetiikkaan tai taiteellisuuteen, vaan köydenkäytön käytännöllisyyteen ja tehokkuuteen.
Samalla kun sotilaallinen käyttö oli olemassa, sodan jälkeinen Japanin yhteiskunta kohtasi kulttuurishokin, joka toi mukanaan uusia vaikutteita. Tämä avasi oven entistä rohkeammalle ilmaisulle, mikä näkyi erityisesti eroottisessa viihteessä ja lehdistössä.
Sodanjälkeinen ajanjakso oli aikaa, jolloin kinbaku kehittyi edelleen eroottiseksi taiteeksi, jonka tarkoituksena oli herättää tunteita ja vetää rajoja perinteisen taiteen ja tabujen välillä.
Kinbaku ja shibari 1900-luvun alussa
1900-luvun alkupuolella, etenkin Taisho- ja varhaisen Showa-kauden aikana, shibari sai yhä vahvemmin eroottisia vivahteita.
Termi "kinbaku", joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tiukkaa sitomista", alkoi vakiintua kuvaamaan eroottista sidontaa.
Tämä oli aikaa, jolloin Japanissa alkoi kehittyä alakulttuuri, joka yhdisti shibarin osaksi eroottista taidetta ja julkaisutoimintaa. Valokuvaajat, kuten Seiu Ito, olivat ensimmäisiä, jotka toivat kinbakun laajempaan julkisuuteen kuvissaan ja tarinoissaan, joissa köysisidonnat saivat erotiikan ja esteettisen ilmaisun piirteitä.
Shibari ja kinbaku toisen maailmansodan aikana
Toisen maailmansodan aikana shibarin ja kinbakun käytöllä oli erityisiä sotilaallisia ja poliittisia ulottuvuuksia.
Vaikka shibari ei enää ollut suoraan yhteydessä sotilaallisiin kamppailutaitoihin, perinteinen Hojōjutsusta ammentava tekniikka säilyi eräänlaisena kurinpitomenetelmänä ja vankien hallintakeinona.
Japanin keisarillinen armeija käytti sidontatekniikoita sotilaskäytössä, esimerkiksi vankien ja sotilaiden kurinpidossa tai tiedustelutoiminnassa. Tämän ajan sotilaalliset käytännöt eivät kuitenkaan keskittyneet estetiikkaan tai taiteellisuuteen, vaan köydenkäytön käytännöllisyyteen ja tehokkuuteen.
Samalla kun sotilaallinen käyttö oli olemassa, sodan jälkeinen Japanin yhteiskunta kohtasi kulttuurishokin, joka toi mukanaan uusia vaikutteita. Tämä avasi oven entistä rohkeammalle ilmaisulle, mikä näkyi erityisesti eroottisessa viihteessä ja lehdistössä.
Sodanjälkeinen ajanjakso oli aikaa, jolloin kinbaku kehittyi edelleen eroottiseksi taiteeksi, jonka tarkoituksena oli herättää tunteita ja vetää rajoja perinteisen taiteen ja tabujen välillä.
Johtopäätös
Shibarin ja kinbakun juuret ovat syvällä EDO-kauden käytännöissä, joissa köysitekniikat palvelivat käytännöllisiä ja symbolisia tarkoituksia.
Vaikka niiden alkuperä oli sotilaallinen ja kurinpidollinen, ne kehittyivät aikojen saatossa taiteellisiksi ja eroottisiksi ilmaisumuodoiksi.
Toisen maailmansodan aikainen sotilaskäyttö muistutti niiden alkuperäistä tarkoitusta, mutta sodan jälkeen ne saivat aivan uuden roolin Japanin kulttuurissa.
Tänään shibari ja kinbaku ovat monille taito, joka yhdistää tradition, taiteen ja henkilökohtaisen ilmaisun saumattomasti.
Shibariverkon bloggaajat
Joanna ja Anna-Maria, kaksi naista joita molempia yhdistää rakkaus köysien pyörittelyyn.
Liity postituslistallemme
Pikalinkit
Seuraa meitä
Uutiskirje
Liity postituslistallemme.
(c) 2024 www.shibariverkko.fi